Empatiakoulutusta lääkäreille

KOLUMNI
Professori, Antti Arstila

Empatia on myötäelämisen kykyä. Hyvän lääkärin pitää uskaltaa elää potilaansa sairauden rinnalla. Empatiaa ei voi luultavasti opiskella. Mutta sitä pitäisi kyllä kliinisen vaiheen lääketieteen kandidaateille teroittaa joka päivä. Näin ei vain tapahdu. Kerron tyypillisen esimerkin HUSin kirurgisesta sairaalasta kesällä 09. Nuorehko kolmekymmentä kahdeksanvuotias aikaisemmin terve ja urheilullinen nuori, kovan kansainvälisen tason liikemies joutui sairaalaan jatkotutkimuksiin, häneltä löytyneen maksasyövän vuoksi. Kun tulokset tulivat esitteli osastolääkäri potilaan tilaa kandijoukolle. Näistä yksi kysyi koko kahdeksanpotilaan kuullen. Kannattako tätä tyyppiä enää hoitaa?

Nuorehko mies meni täysin shokkiin ja masentui syvästi. Hän on vielä hengissä ja kärsinyt syvästä masennuksesta nyt jo lähes kaksi vuotta. Ymmärtääkseni juuri nuoren röyhkeän kandin kysymys laukaisi masennuksen ja vei elämänhalun ja taistelutahdon. Tällaisiako lääkäreitä meillä koulutetaan?

Haluammeko, että tällaiset itseriittoiset nuoret lääkärit hoitavat meitä tai lähimmäisiämme. Suurta empatiaa osoitti myös venäläisperäinen naislääkäri TAYssa, joka käveli naispotilaani vuoteen viereen. Ei sanonut päivää. Ei tervehtinyt. Katseli potilaan papereita seisaaltaan. Vilkaisi potilasta yhden kerran ja lausui. Haista paska. Ja käveli ulos huoneesta. On empaattisiakin lääkäreitä onneksi.

Ylivoimaisesti empaattisin lääkäri, jonka olen tavannut, on Kajaanissa yksityispraktikkona toimiva nigerialainen mieslääkäri. Hänen suomenkielen taitonsa ei ollut kovin hääppöinen. Hänen lääkäritaitonsa olivat mielestäni ainakin kohtuulliset. Mutta hänen naurava persoona nöyryytensä ja iloisuutensa oli aivan poikkeavaa. Hän säteili iloisuutta ja onnellisuutta. Hän oli jokaiselle potilaalle itse ystävällisyys. Jokaisena kylmänä Kajaanin aamuna hän aloitti kertomalla leveästi nauraen kuinka kaunis päivä taas täällä Kajaanissa onkaan. Hän oli kaikkien kajaanilaisten ykkössuosikki lääkäri. Siinä, missä nuoret suomalaiset lääkärit ovat itseriittoisia, ylpeitä koko lääketieteen ja varsinkin lääketieteellisen tutkimuksen hallitsevia kanoja ja kukkoja, kehuvat potilaani usein virolaisia lääkäreitä. He puhuvat suomea, kuuntelevat potilasta ja soittavat usein illalla vielä kotiin tiedustellen potilaan vointia.

Lääketieteen opettajien suurin virhe on uskoa tietokoneiden tai sähköisten reseptien autuuteen. Lääketieteen teknilliset apuvälineet ovat tärkeitä. Mutta ne eivät koskaan korvaa eivätkä tule korvaamaan empaattista, potilasta kuuntelevaa omaa lääkäriä. Viime aikoina on arvosteltu valtion kirkkoa sen kovuudesta ja byrokratiasta. Nuoret ihmiset siirtyvät herätysliikkeisiin tai mormoni tai Jehovan kirkkoon. Monista tulee katolisia tai ortodokseja. Monet eroavat kokonaan kirkosta. Sama ilmiö tapahtuu lääketieteessä. Nuoret muutaman vuoden lääkärikoulutuksen saaneet lääkäri puhuvat halveksivasti luontaishoidoista ”uskomus- lääketieteenä”. Kuitenkin moni potilas valitsee mieluummin empaattisen, ymmärtävän kansanparantajan tai terapeutin, jolla on aikaa ja halua kuunnella ja kykyä myötäelämiseen.

Lääketiede ei koskaan ole, eikä tule olemaan, vain kylmiä uusia sairaaloita. Kaikenlaisia vempaimia. Työaikoja. Lakko. Turhien kaavakkeiden jatkuvaa täyttämistä. Tilastointia. Ei, se on aivan muuta ja muusta maailmasta. Se on vaikeasti sairaan ja usein kuolevan potilaan kanssa elämistä.

Otan vain yhden esimerkin lääkäristä, joka on omistanut elämänsä potilailleen ja
arvokkaalle syöpätutkimukselle. Tämä henkilö on dosentti Thomas Tallberg Helsingistä. Hän on uhrannut elämänsä pitkälle potilailleen. Ja tekee niin edelleen. Kuuluisan Tallbergin suvun päämiehenä, hän ei ole ollut ymmärtääkseni niinkään huolissaan perheyhtiön taloudellisesta menestyksestä. Vaan, potilaittensa hyvinvoinnista. Hän ei ole hirviö vaan empaattinen ja viisas lääkäri. Esimerkki kaikille meille nuoremmille lääkäreille.

 

 

Advertisements

Kommentointi on suljettu.